Ei kissa kiitoksella elä. Vai elääkö? Monesti erilaisista työtilaisuuksista tarjotaan taiteilijalle palkaksi näkyvyyttä, mainetta ja kiitosta. No tuleeko sitä? Perinteisesti ainoa palaute taiteilijalle on se klassikko ”Onnea!” tai lehtikritiikki. Onnea tarvitaan aina, mutta riittäkö se? Nykyään kritiikki alkaa olla jo harvinaisuus ja joskus kritiikitkin ovat asiantuntemattomia ja yliolkaisia. Muutamaan merkkiin ei välttämättä saa syväluotaavaa analyysiä ja joskus kriitikkokin sattuu olemaan epäpätevä tai ”huonolla tuulella” ja lyttää koko taiteilijan. Kun toimeentuloa on melkein mahdotonta kääriä kasaan, niin saako mistään edes sitä kiitosta?
Oman kokemukseni mukaan varsinkin kollegat ovat hyvin varovaisia kommentoimaan toistensa tekemisiä, koska liikutaan herkillä alueilla. Harva edes ehtii perehtymään niihin niin tarkasti, että pystyisi antamaan asiantuntevaa palautetta ja miksi pitäisikään? Välit säilyvät parempina, kun ei mene puuttumaan. Kuvataiteilijoille joku menee aina kokeilemaan yleispätevää ”ihan hieno” tai ”ihan kiva” -kommenttia, mutta se on virhe. Herkkä taiteilija ottaa sen loukkauksena, koska se kertoo siitä, että kommentoija katsoo teosta pintapuolisesti, sivuuttaa sen syvemmät merkitystasot täysin ja kuittaa ehkä monen vuoden työn väheksyvällä latteudella.
Olen itse usein miettinyt juuri taidemuotojen erilaisuutta välittömän palautteen suhteen. Kuvataiteilja ei välttämättä koskaan näe ihmisten reaktiota omaan työhönsä samoin kuin esimerkiksi esiintyvä taiteilija. Itse sekä esiintyneenä että näyttelyiden pitäjänä olen huomannut, kuinka mahtavaa on elävän yleisön välitön palaute, kun huomaa, että joku silmäkulmallaan vilkuilee vähän kiinnostuneena, jalka vippaa, tms. ja sitten ne aplodit. Se on ihan toista, kuin syvä hiljaisuus. ”Nyt oli tosi hyvä veto” -hivelee korvaa ja sielua. Sitä jopa tekee asioita siitä silkasta ilosta, mistä huomaa saavansa kiitosta.
Taiteilijat saavat niin harvoin palautetta työstään (varsinkaan positiivista) että väistämättä moni alkaa kokemaan esim. apurahat liki ainoana palautteen muotona. En saanut=olen siis paska (tai joku muu on idiootti), sain=olen siis hyvä, on tuttu ajatuskuvio. Tämäkin on vaarallinen tie, koska raja viimeisen saajan ja ensimmäisen saamattoman välillä voi olla olematon tai jopa käänteinen. Hakemuksia punnitaan niin monelta kantilta ja monilla silmillä, että lopputulos on hyvin monen tekijän summa. Kaikille ei kuitenkaan riitä. Ei siitä voi liian pitkälle meneviä päätelmiä tehdä.
Toimeentulo toki olisi ihan hyvä palaute ja kannuste. Itse olen ollut lukemattomia kertoja heittämässä hanskoja naulaan, koska itselle omaksi iloksi on kiva tehdä tiettyyn pisteeseen asti, mutta ammattillisesti se on aika älytöntä ja usein turhauttavaa. Sitten joku pieni merkki jostain kertoo, että taiteella on ehkä sittenkin jollekin muullekin jotain merkitystä ja joku ropo ehkä laariinkin joskus valuu. Joku ehkä ostaakin teoksen juuri suurimman epätoivon hetkellä.
Taide ilman kommunikaatiota on vähän turhaa. Palautteen kautta määrittää myös omaa paikkaansa yhteisössä ja kentässä. Ikävän usein ajattelen, että olen kelvoton, ellei toisin todisteta. Tosin, esimerkiksi yleisöpalstojen palaute voi olla varsin ajattelematonta ja murskaavaa. Taidetta vastustetaan ihan periaatteen vuoksi. Kuvitellaan mitä ihmeellisimpiä argumentteja ja suojaudutaan poteroihin taiteen joskus ravisuttelevilta muodoilta. Näitä ei kannata lähteä turhaan lukemaan, menee koulutus ja ammattitaito hukkaan.
Joskus sanotaan, että työ tekijäänsä kiittää. Mitä sekin tarkoittaa? Olisiko se tunne, kun on saanut työlään teoksen valmiiksi ja voi hetken ihmetellä sitä ennen muuta yleisöä ja todeta ”minä tein tämän, ihan itse”. Joskus kyllä tuntuu, ettei työ kiitä mitään. Moni työ olisi voinut ihan hyvin jäädä valmistumatta, kun katselee varastotilojaan ja täyttyviä työhuoneen nurkkia.
Mikä on se kiitos, jota kaipaan? Miksi se kiitos ja kehu olisi tärkeää? Taiteilijan työ on monilta osin kuormittavaa: epävakaata, turvatonta, yksinäistä, epäarvostettua, kannattamatonta, epäsäännöllistä, stressaavaa, turhauttavaa, jne. Alalle ajautuu paljon herkkiä ihmisiä, ehkä epävarmoja, mutta tunnollisia. Jatkuva epävarmuus omasta tulevaisuudesta vaikuttaa jaksamiseen ja sitä kautta motivaatioon ja terveyteen, ehkä vielä ”uskonpuutteeseen” -onko tämä taide oikeasti tärkeää vai ei. Tarvitaanko minua? Hanskat naulaan on vaihtoehto, josta moni ei uskalla edes puhua, koska putoaminen oravanpyörästä on suuri riski. Otat vähän taukoa asioiden tärkeysjärjestykseen laittamiseksi, ja pian huomaat jääneesi sivuun kaikesta…
No tunnustetaan, että kyllähän se kehuminen on vaikeaa. Suomalainen kulttuuri on niin pitkään ollut kehukielteinen. Ylpistyy. Itse en olisi koskaan edes alalle päätynyt, jos en olisi viettänyt vuotta Yhdysvalloissa, jossa positiivinen kannustus oli arkipäivää. ”Wow, you’re a true artist” -kommentit vaikuttivat omaan minäkuvaan. Kasa diplomeja, jotka sain koulun valokuvauksen vuosikisassa toimivat myös positiivisena palautteena puhumattakaan vuoden tulokkaan tittelistä. Kotosuomessa palautekulttuuri tuntuu kielteispainotteisemmalta. Tunnustan, ainakin itse löydän virheitä ja puutteita liian helposti ja en aina osaa pitää niitä omana tietonani. Kehuminen taas tuntuu jostain syystä nololta. Itse menen noloksi, jos kehuja tulee liikaa tai ne tuntuvat perusteettomilta. Joskus ihan pieni sivuhuomio saattaa toimia palautteena. ”Olet varmaan tehnyt tätä enemmänkin” silloin kun on vasta alussa -lämmittää aika kivasti.
Itse tällä hetkellä yritän pidättäytyä kommentoimasta kovin avoimesti vertaisarvijoitsija-asemani vuoksi. Jokaista pitää yrittää arvioida omien mieltymysten ulkopuoleltakin, ei voi mennä pelkällä ”tykkään/en tykkää” -asenteella. Se on vaikeaa ja myös turhauttavaa ja ärsyttävää. Koska myöskään arvijoitsija ei saa työstään mitään palkkaa, niin voidaanko sopia, ettei meitäkään lynkata. Siitäkin pyyteettömästä työstä soisi saavansa vaikka kiitoksen palkaksi. Vaikka kuinka v****ttaisi.
Olisi kiva myös kuulla kokemuksia palautteen merkityksestä. Pieniä tapauksia, joilla on ollut suuri merkitys. Nimiä ei tarvitse mainita.
Anne Tamminen
Kirjoittaja on mm. kuvataiteilija, Forum Artisin hallituksen jäsen, vertaisarviojoitsija ja harrastaa vakavissamäärin laulua.
http://kasperstromman.com/2015/01/18/lapseni-tasta-lahtien-tulet-saamaan-viikkorahan-sijaan-nakyvyytta/
Rehellisen kritiikin puute ja kritiikin puute yleensäkin näkyy myös kentän tekemisissä, melkein mitä vain viedään minne vain miettimättä yhtään mitä se tekee taiteen kentälle.
Mielestäni kokeilut ja harjoitukset on ilman muuta kokeilun arvoisia, mutta pääosin ne kannattaisi jättää työhuoneen kätköihin ennenkuin on varma astumaan kokeilunsa kanssa esiin seistäkseen sen takana ammattitaitoisesti ja aidosti ylpeänä. Tämän vuoksi taide kokee varmasti kovaa inflaatiota kansan silmissä ja tuntuukin että taiteilijat tekevät nykyisin taidetta ennenkaikkea vain toisilleen.
Tunnollisten taiteilijoiden lisäksi osa porukasta on taas melko velttoilijoita ja tuntuu, että mitä taitavammin kirjoitat ympäripyöreää puppua apuraha-anomukseen, sitä suuremmalla todennäköisyydellä rahan saat. Monesti tuntuu, että vain tekstin tuottamisen määrällä on väliä, ei teosten laadulla ja määrällä. Tiedän ihmisiä, jotka maksavat apurahoilla kaljoittelun, opintolainat ja muut velat ja hätäpäissänsä rakennellaan löyhien tarinoiden varaan kehnosti toteutettuja näyttelyitä että ehtii apurahatilitykseen saada jonkinnäköisiä merkintöjä.
Itse olen saanut muutaman kerran voimia kivasta palautteesta joko laadukkaasta kritiikistä vaikkakin siinä olisi ollut negatiivissävyinen painotus tai vaihtoehtoisesti kivasta lapsen kirjoittamasta palautteesta vieraskirjaan. Mutta ei se kiitos kyllä nälkää poissa pidä.
Taiteilijoiden täytyy kestää kritiikkiä, niin positiivista tai negatiivista. Pahinta on että kollegat kysyy mielipidettäsi ja sen sanoessasi irvistellään selän takana ja pääset huonoon valoon. Taidekenttään on tullut näiden myötä vääristymä, joka on vaikea korjata.