Työttömyys, tuo monelle taiteilijalle tuttu kaveri. Tai eihän sitä nyt kaveriksi voi sanoa, ellei omaa pahasti masokistisia luonteenpiirteitä. Jokunen vuosi takaperin tulin siihen tulokseen, että hyökkäys on paras puolustus: työttömyyttä karttaakseni päätin kouluttautua lisää. Taiteen maisterista taiteen tohtoriksi. Luulisi sillä pääsevän leivän syrjään. Väittelin viime vuoden alkupuolella. Oli hieno tilaisuus, ja karonkka tietysti ikimuistoinen. Perään iski kuitenkin myös pitkäaikaisempi krapula, johon tohtorin papereillakaan ei ole löytynyt troppia. Olen tämän reilun vuoden aikana laatinut ja lähettänyt jotakuinkin viisikymmentä erilaista työ-, apuraha- ja avustushakemusta. Niiden saldo kertoo karua kieltä: joko rustaan todella surkeita hakemuksia, tai sitten – se pelottavampi vaihtoehto – touhuni ei kiinnosta ketään.
Älkää ymmärtäkö väärin. Tarkoitukseni ei ole nillittää ja surkutella ankeaa jamaani, vaan pikemminkin kuvailla tuntemuksia, joita moni, liian moni taiteilija saa tuta. Tuttavapiirissä eräs on hakenut jopa 300:aa työpaikkaa tuloksetta, joten alan pikku hiljaa epäillä että kaikki jänikset ovat loikkineet johonkin toiseen metsään. Minustakin on tullut mies tilastoista, tukevasti keski-ikäinen pitkäaikaistyötön. Toivoton tapausko? Olenko nyt tohtorina sitten ylikoulutettu? Pitäisikö ottaa lusikka kauniiseen käteen ja kouluttautua vielä uudestaan jollekin alalle jossa on parempi työllisyys? Hautausmaita haravoimaan? Ei, en halua. En ymmärrä. Olisi varmaan helpompi kaivaa minut suoraan multiin. En suostu ajattelemaan, että minut kannatti kouluttaa kalliilla rahalla ensin taiteen ammattilaiseksi, jotta sitten kouluttautuisin vielä johonkin uuteen ammattiin, vain koska sillä, ammatti X:llä, on vaihtoarvoa rahaan verrattuna.
Nimellisestä työttömän statuksesta huolimatta oma työ- ja tekijäidentiteettini ei ole muuttunut: luova tekeminen, tutkiva prosessi ja uteliaan mielen askartelu käsitteellisten haasteiden parissa ei ole lakannut. Siitä vain ei nyt kukaan tarjoa kompensaatiota. Missä sitten mättää? Enkö osaa markkinoida itseäni oikein? Olenko pudonnut maailmojen väliin? Taiteen kontekstissa tekemiseni tutkimuksellista otetta ja lähestymistapaa ehkä vierastetaan, mutta toisaalta tohtoreilla ei ylipäätään mene lujaa työmarkkinoilla. Tutkimuksen mukaan mukaan tohtoreiksi väitelleiden työttömyys on kasvanut yhteen menoon 15 vuoden ajan, joten asialla alkaa olla jo kansantaloudellista merkitystä (http://yle.fi/uutiset/tohtoreiden_tyottomyys_pahenee__ministerio_haluaa_hillita_yliopistojen_tohtorikoulutusta/8581500, http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2016/liitteet/okm3.pdf?lang=fi).
Yksi kohtaamani ongelma on, että monet olemassa olevat tutkimuksen rahoitusmekanismit soveltuvat huonosti taiteelliseen tutkimukseen, jossa usein keskeisessä roolissa ovat taiteelliset tuotannot. Nyt tutkimukseen sijoitettujen määrärahojen pienentyessä niistä vähistäkin roposista on taistelemassa yhä enemmän työttömiä tohtoreita, ja marginaalin marginaalissa liikkuville taiteen tohtoreille jää kovin vähän liikkumatilaa. Lisäksi näinä aikoina, kun on taas sallittua vähätellä sivistystä, taiteilija plus taiteen tohtori kuulostaa ehkä jotenkin epämääräiseltä yhdistelmältä, siinä kun yhdistyy taitelijahörhö ja akateeminen hörhö samassa paketissa.
Olen kuullut paljon prameita juhlapuheita siitä että työelämässä tarvittaisiin lisää rohkeita moniosaajia. Kokemukseni kuitenkin kertoo, että hyvistä aikeista huolimatta jäykät rakenteet eivät jousta. Avoinna oleviin paikkoihin valitaan sitten usein kuitenkin pisteosaajia. Epäkohdan on aika muuttua. Työnantaja, älä pelkää. Ota riski, palkkaa taiteilija! Taiteilijat ovat tekijöitä, jotka tyypillisesti pyrkivät rikkomaan totuttuja kaavoja ja synnyttämään odotetusta poikkeavia epätavanomaisia ratkaisuja. Tämä mielen laatu on omiaan synnyttämään ratkaisuja hankalissakin, monialaista asioiden hallintaa vaativissa tilanteissa. Sen kuvaamiseen sopii hyvin myös Edward de Bonon kehittämä lateraalin ajattelun malli, jossa suoraviivaisen, vertikaalin ajattelun sijaan pyritään liikkumaan sivuttain, eri viitekehysten yli. Tällainen ajattelu toimii parhaiten ympäristöissä, joissa käsillä oleviin haasteisiin halutaan luoda kokonaan uusia ratkaisuja, entisten osoittauduttua toimimattomiksi. Esimerkkinä tulee mieleen vaikkapa Suomen valtion hallinto.
Soitteletko, Juha?
–
Jaakko Nousiainen
Kirjoittaja on ohjaaja, käsikirjoittaja ja tutkija
Hyvä artikkeli aiheesta.
Joo näin se menee