Maailmaa seuraaville ihmisille ei liene uutinen kertoa suomalaisen työelämän muutoksista. Viime viikkoina olemme seuranneet hallituksen kannanottoja työn tekemisen suhteen. On kehotettu tekemään päivittäin 20 minuuttia enemmän töitä (lehdessä jopa haastateltiin eri alojen ihmisiä, jotka listasivat mitä tässä ajassa ennättää tehdä). Tuttua on myös työuran pidentämisen toive vuoden 1955 jälkeen syntyneille. Eläkkeen iloihin pääseminen siis venyy. Agendalla on myös nuorten aktiivisempi rekrytointi työelämään, koulutussysteemien kiristämisestä puhumattakaan. Nämä ovat työn muutoksien pintaraapaisuja. Suuremmat voimat tapahtuvat työn sisältöjen ja rakenteiden suhteen.
Tässä vaiheessa kirjoittajaa alkaa jo puuduttaa tämän blogin aihe…
On vaikea yksiselitteisesti kertoa mitä kaikkea nämä muutokset ovat, ainakaan minä en pysty niitä täysin ennakoimaan. Muutamat merkit ovat kuitenkin nähtävissä. Useissa organisaatioissa on meneillään henkilövähennyksiä, ja koko toiminnan uudelleen muokkausta. Toimintojen ulkoistamista on jo tuttua ja kenties eräänlainen start up ja pop up –ajattelu alkaa yhä vahvemmin siementää itseään myös aiemmin niin vakailta näyttäviin organisaatioihin. Ihmiset liikkuvat tulevaisuuden työssä yhä enemmän, etsivät uudenlaisia kennoja mihin kiinnittyä tekemään töitä, asettelevat osaamistaan salkkuihin ja soluihin. Sisältöjen suhteen muutosvauhti on niin kiihkeä, että useimmille ihmisille yksi tutkinto ei voi mitenkään riittää osaamisen takaamiseksi. Jos rehellisiä ollaan, suurin osa tutkinnoista on jäänyt vanhaksi jo aikoja sitten. Varhainen lintu voi napata vieläkin madon (etenkin työn saamisen suhteen), mutta ennen kaikkea joustava ja alati uuteen suuntautuva asenne saattaa olla tulevaisuuden työn yksi parhaimmista taidoista. Ollaan kiinni myös hybridin ajassa.
Edellisessä kappaleessa vilahtavat käsitteet ovat suoria lainauksia organisaatiopuheista, ei kirjoittajan luovaa näppäryyttä.
Taiteilijat tuntevat hyvin hybriditaiteen käsitteen. Sillä viitataan usein sellaisiin työprosesseihin, joissa eri taiteenalojen välisesti tehdään työtä. Se on kuin Toyotan autoinfosta, jossa kerrotaan hybridin olevan kahden voimalähteen yhdistelmä. Osuva kuva myös hybriditaiteesta. Monet suomalaisen työelämän muutokset ovat taiteilijoiden työhön rinnastettuna tuttuja. Tiedetään, että monet taiteilijat joutuvat haastamaan itseään joustavuudessa. Työvuosi saattaa koostua lukuisista erilaisista työtehtävistä ja työsuhteista. Monet näistä ovat taiteelliseen työhön liittyvää (esim. opetustyö), mutta monille työn arkea on myös lomittain sijoittuvat työjaksot oman taiteen ja täysin muun työn välillä. Tiedetään myös, että monet eivät pidä tätä suotuisana tilanteena. Toisille tämä taas sopii hyvin. Hans Abbing lanseerasi vuonna 2002 kirjassaan Why are artists poor? termin hybriditaiteilija. Hänen mukaansa tällaiselle taiteilijalle monen ammatin yhtäaikaisuus on tietoinen ja myös mieluinen valinta. Kiinnostava pointti. Ovatko taiteilija-ammatit ainoita, joissa oletetaan ihmisten harjoittavan samanaikaisesti useampaa ammattia? Vai onko tämä kenties tulevaisuuden kuva kaikille? Olisiko meillä tulevaisuudessa yhä enemmän insinööri-sairaanhoitajia tai lääkäri-palomiehiä? Jokainen tietää, että professioiden järjestyksiä ohjaavat raha ja arvostus. Entä jos taiteilijan nimike on jo vanhanaikainen? Pitäisikö keksiä uusia? Hybrid-creator, Risteymäanalyytikko, Creative Manager, Visualizer, Hyper Media leader jne. Henkilökohtaisesti suorastaan rakastan käsitteitä runoilija, kuvataiteilija, tanssija, muusikko jne. – älkää siis vielä jääkö hybridiristeytymien jalkoihin!
Ai niin, jos huvittaa leikkiä kyselyillä omien taitojen suhteen, voi käydä vaikka tällä sivustolla. Testaaminen omalla vastuulla.
https://www.mindtools.com/pages/article/get-started.htm
Pia Houni
Kirjoittaja on Teatteritaiteen tohtori, dosentti, kirjailija ja filosofinen praktikko. Työskentelee tällä hetkellä erikoistutkijana Työterveyslaitoksella.