Taiteilijan työ mielletään helposti joksikin tavallisuudesta poikkeavaksi. Vastakohdaksi viisipäiväiselle työviikolle, joka täyttää kolmasosan joka arkipäivästä. Taiteilija, abstrakti ajattelija, uurastaa yön pimeinä tunteina kammiossaan ja lepää päivisin. Kulttuuriälykkö mielistelee seurapiireissä mesenaatin ja tuohen toivossa. Kaikille tuttu taivaanrannanmaalari tilittää taas rahaongelmiaan julkisuudessa. Nero vai boheemi? Myyttisesti kumpaakin, ja sitä myötä elämänrytmissään ja työntekijänä epätavallinen ja epätyypillinen. Siis kaikkea muuta kuin minä.
Niinkö? Työn tekeminen, sen eetos ja arvostus ovat viime vuosikymmenillä olleet kiihtyvässä kierteessä. Lingosta on singonnut ulos määräaikaista työtä, pätkätyötä ja etätyötä, nyttemmin myös projektityötä, vuokratyötä ja silpputyötä. Voin olla freelancer tai itseni työllistäjä, mikä ettei yrittäjäkin. Epätavallisesta ja epätyypillisestä onkin tullut tavallista. Turvallisen tekstinkäsittelyn sijaan minulta vaaditaan joustavuutta, itseluottamusta ja mielipiteitä, taloudellisen epävarmuuden sietokykyä, ihmissuhdetaitoja, lojaaliutta ja toisaalta riippumattomuutta. Muuttumatonta ja toistaiseksi voimassa olevaa, tavallista työelämää ei juuri ole enää olemassa.
Selvä. Jos kerran työn muodot ja toimeentulon mutkat ovat nämä, voin asettaa pelille omatkin ehtoni. Työ on minulle tärkeää ja haluan, että se on palkitsevaa. Haluan olla työssäni luova, vapaa, monipuolinen ja itsenäinen. Ennen kaikkea toivon, että työllä on merkitystä minulle ja muille. Työn tulee olla sisällöllisesti tyydyttävää. Työllä on myös tultava toimeen.
Tällaisen työn (tai minkä hyvänsä työn) löytymiseksi tarvitaan curriculumien kirjoittelua yötä myöten, itsensä likoon laittamista, aktiivista verkostoitumista ja suhteiden hyödyntämistä, uusien tuttavuuksien tapaamista vaikkei yhtään jaksaisi, oman joustavuuden testaamista ja pään kylmänä pitämistä. Joku tekee tämän kaiken hallitusti, joku kyynärpäillä taktikoiden. Toisella menee hermot, toisella rahat ja pari tuoppiakin. Varmaa prosessissa on ainoastaan oravanpyörän uusi kierros yleensä pikemmin kuin myöhemmin. Kauanko jaksan erilaista elämänrytmiä ja ammatillista epävarmuutta? En ole tottunut tällaiseen. Kuinka moni minua vielä arvostelee ja arvioi?
Kun oikeastaan kaikesta maailmassa on tullut epätyypillistä ja epävakaata, ovat taiteilijat ja luovan työn ammattilaiset selviytyjien joukossa. Samassa veneessä soutavat voimakkaimmin ne muuntautumiskykyiset toisinajattelijat, jotka ovat tinkimättömiä, itselleen uskollisia ja valmiita elinikäiseen kehittymiseen. Ne, jotka etsivät onnistumisen kokemuksia, ovat joustavia, monipuolisia, yksilöllisiä ja toisaalta kansainvälisiä verkostoitujia, nopeita oppimaan. Persoonalla on niin ikään merkitystä. Moni taiteen ja kulttuurin parissa työskentelevä kokee ja säteilee työn imua; myönteistä omistautumista ja uppoutumista, joista saa nautintoa. Välillä toki kiristellään hampaita ja vyötä, mutta se kuuluu asiaan. Epävarmuuden sietämistäkin voi oppia. Siinäpä vasta itselleni puhdetta.
Jos taiteilijat ovatkin aiemmin olleet alakynnessä työelämäuskottavuuden suhteen, nyt on hyvä hetki ottaa vahinko takaisin. Nero tai boheemi, sama se, kunhan on ammattilainen luovimaan jatkuvasti muuttuvassa maastossa eikä anna työntekoon liittyvien, jo vanhanaikaisiksi käyneiden konventioiden rajoittaa tekemistään. Asioita ei tarvitse aina suorittaa samoin kuin ennen ja näkökulmaa pitää vaihtaa. Työelämä voi oppia taidekentän tekijöiltä tunneälykkyyttä, sydämen sivistystä ja kriittistä ajattelua; puhutaan jopa karismataloudesta. Kokemukset ”vapaasta” ja epätyypillisestä työstä ovat lisäksi arvokasta kauppatavaraa: erilaiset Arts & Business -mallit, joissa taiteilija on mukana yritysten innovaatiotoiminnassa tai työyhteisöjen hyvinvoinnin parantamisessa, ovat tätä päivää. Ovet ovat avoinna taidemaailman ulkopuolellekin.
Siinä, että taiteilijat tämän epäsäännöllisen maailmankaaoksen keskelläkin saavat tuotettua syviä merkityksiä ja upeita oivalluksia, kuvaa ajastamme, on jotain varsin lohdullista. Ehkä minäkin, uudenlaisten työtapojen opettelija, uskallan pian heittäytyä ja riskeerata, pistää itseni peliin. Siihen tulen tosin tarvitsemaan tukea.
Pelkäänpä pahoin, ettei yleistä apuluukkua yhä silppuisammaksi käyvän työelämän kysymyksille ole vielä keksitty. Jo ovat taiteilijatkin vuosikausia odotelleet turvaverkkoja hyvinvointinsa, terveytensä, työturvallisuutensa, verotuksensa ja sosiaaliturvansa suhteen. Päättäjillä olisi paljon tehtävää ja pikaisesti. Kun lopulta koko (työ)elämä alaan katsomatta liukuu pysyvään epätavallisuuden tilaan, tarve yksilöllisesti joustaville yhteiskunnan ratkaisuille on huutava.
Voihan tietenkin olla, että uusi alkuräjähdys ehtii ensin. Se, mikä olisi tällaiselle turvallisuushakuiselle tyypille kauhistus, olisi toiselle voimakas inspiraation impulssi.
Veera Laurila
Kirjoittaja on tuottaja, joka työskentelee työnsuunnittelijana Taiteen edistämiskeskuksen Lounais-Suomen toimipisteessä Turussa. Hän antaa taiteilijoille henkilökohtaista neuvontaa työllistymis- ja toimeentuloasioissa ja on kiinnostunut taiteen sekä työelämän välisistä yhteyksistä.